Itsemurha

En oo nyt vähään aikaan tänne kirjottanu. Mutta nyt jaksoin jopa päivittää blogin bannerin, Maukkakin pääsi mukaan kuvaa. Mulla ei oo nyt menny yhtään hyvin lähiaikoina, tai noh oikeastaan yli puoleen vuoteen. Kaikkee paskaa on mahtunu lyheen aikaan. En oo pystyny olee töissä hirveen pitkään, kun masennus ja paniikki häiriö tulee pintaan.Kiusaaminen on jatkunut edelleen, ja esimies ei kuulemma nää enää sitä ongelmaa. Se kuormitti mua tosi paljon. Masennus lääkitystä on nostettu hurjasti ylöspäin, ja alotettu myös vierelle toinen lääkitys masennuksen takia. Uni vaikeudet tuli jälleen kerran esiin, eikun lisää unilääkettä. Ahditukseen oon myös saanu kourallisen tabuja. Terapiassa käyty, jossa päätettiin että paras hoitomuoto ois psykologi terapia, johon tarvittaan lääkärin B-lausunto, ja uusi psykologin tutkimukset. Koska näitä käyntejä järjestää vain yksityiset psykoligit, joka oisi kallista käydä omaan pussiin. Niimpä kun saa kaikken tarvittavan kasaan, saa lähettää kelalle anomuksen, että korvaavat käynneistä yli 50-80%.

Mulle tehtiin psykologi tutkimukset uudestaan, koska viimeks se on tehny joskus kun oon ollu 15 vuotias? Testejä tehtiin monta tuntia, ja käyntejä oli monia. Prosessi oli mulle raskas, mutta olin tyytyväinen että sain sen lopulta tehtyä. Sainkin äskettäin tutkimus tulokset, mitkä ei ollu mitään mieltä piristävää tekstiä. Mulle todettiin traumaattinen tressi häiriö, mikä kertoo miksi saan niin useasti ahdituskohtauksia. Sitten hyvä työystävä kuoli äkillisesti. Kiusaaminen jatkui. Sitten se selkäranka ei enää kestäny sitä painoo, mitä kannoin. Sitten napsahti päässä ja pahasti...

Tällä viikolla maanantaina menin normaalisti töihin, ja olin ottanu mukaan rauhottava lääkkeitä, jotka helpottaisivat oloani, enkä saisi ahdistuskohtauksia. Muistan vain että napsin muutaman opamoxin. Seuraavaksi heräsin aikuispuolen psykiatri osastolta. Olin ottanut yli annostuksen rauhottavia, jolloin mulla meni muisti pimeäksi. Mun porukat oli tuonu mutt työpäivän jälkeen sairaalan, ja kertonu tilanteen. Kun kysyin porukoilta, miten olin pystynyt tekemään töitä kun olin aivan sekaisin. Äitini vastasi että olin muuten normaali mutta oli niin sanotusti sulkeutunut. Onneksi ei mitään vakavaa käynyt mulle, mutta mua pelotti/pelottaa kun olin alitajuisesti yrittänyt tappaa itseni. Olin osastolla muutaman päivän, jonka jälkeen pääsin kotiin. Jape haki saikkua tälle viikolle, että en jäisi yksin.

Lääkäri kirjoitti 2 viikon saikun, ja ens viikolla mennä uudelleen lääkärin juttusille. Mä oon aivan romuna, en oo ikinä tuntenu itteeni näin rikkinäiseksi. Tuntuu vain että nyt en enää oikeasti jaksa taistella masennusta vastaan, kaikkea tätä paskaa vastaan, mitä mun eteen tulee. Mua ahdistaa, itkettää, olo on ihan vitun sekava. Mua myös hävettää helvetisti, miten paljon oon aiheuttanu mun omalla toiminnalla. Mun porukat, sisko, jape... Ne kaikki pelkää että yritän uudelleen itsemurhaa.. Mä en enää tiedä, mitä mä haluun tehdä.. Mä en enää tunne itseeni

Tuntuu että olkapäällän lepää masennus piruna,

joka muistuttaa minulle että olen arvoton.

Kuiskaa korvaani asioita,

joka järkyttää mielenterveyttäni.

Joskus saan pirun karisteltua pois olkapäätä.

Mutta seuraa minua sitkeästi perässä,

Se ei anna periksi,

Piru hyppää oikealla hetkellä,

takaisin olkapäälle.

Silloin kun olen haavoittunut.

Jälleem kerran muistuttaa minua,

etä en ole 

minkään arvoinen.

Sekaisin

Mun olo ei oo mikään hyvä, esitän kaikille että mulla on kaikki hyvin,
pidän sitä maskia yllä, vaikka oikeasti itken sen takana. Niin paha olla.
Oon tosi paljon nyt vähän ajan sisään juonut itteni humalaan, sillon en tunne ahdistusta.
Mun porukat, sisko, ja Jape vain pitää hyvänä sitä että olen humalassa, silloin olen "normaali"
Sekin ahdistaa kun ne ei huomaa sitä että yritän väistää sitä pahaa oloa pois...

Mun tekee mieli satuttaa itteeni joka päivä, mutta en voi, kun Jape on paikalla. Mua itkettää,
ja ahdistaa, mutta en saa purettua sitä tunnetta ulos. Ehkä kaiken eniten satuttaa se,
että äidin mielestä olisin valmis töihin, hän ei ymmärtänyt miksi sain lisää sairaslomaa.
Tuntuu kun äiti,ei halua ymmärtää mun tilannetta.. Vaikka ennen on tosi hyvin ymmärtänyt miun mielenterveys ongelmat.Tuntuu että äiti on pettynyt muhun pahemman kerran,
äiti ei oo pitäny muhun melkein 2 päivään mitään yhteyttä. Mikä on outoa, koska usein soitellaan min kerran päivässä. Tuntuu kun mut on jätetty yksin mun omien ongelmien kanssa,
enkä osaa puhua Japelle omasta pahasta olosta. Pelkään siinä että satutan sitä omilla sanoilla,
kun mulla on paha olla.

Mulla ois huomenna terapia aika, tiedän että siellä taas ahdistun tosi paljon, ja itken hysteerisesti.
Kun jouduin puimaan vanhoja asioita, vaikka niitä olen monet kerran jutellut puhki. Se koskee kun joudun kertoo taas menneisyydesta jotain, ne kaikki muistot tulee mieleen, ahdistaa, itkettää,
olen sekaisin omien olojen kanssa. On vaan helvetin rankkaa käydä näitä asioita läpi (Taas kerrran)

Välillä oon jopa miettiny itsemurhaa, että silloin tää kipu ja tuska loppuis, mutta tiedän että se ei ratkaise mitään. Oon hirveen sekavassa olossa.Tuntuu vain että mua ei oo tarkotettu tähän elämään.
Oon vaan niin loppu, antakaa mun kuolla ...

Pitkästä kirjoitan jotain

On ollu muutaman vuoden hiljaiseloa täällä blogin puolella, itse asiassa en ole vain kerinnyt kirjoittelmaan tai sitten ei ole vain ollut mitään mielenkiiintoa pitää tätä yllä. Yritin tässä tehdä toisen blogin, mikä olisi saanut olla kunnon angsti, ja olisin sinne purkanut näitä masennuksen mietteitä,
mutta en edes enää muistanut miten vaikeeaa on tehä uusi blogi pohja, noh sitten päätin että herättelen tämän blogin uudelleen. Ja tänne kyllä kirjoitelen myös vähän mustempaa tekstiä (Olkoon minulle hyvä terapia muoto, purkaa pahaa oloa pois)

Mutta kait sitä pitää vähän päivitellä mitä tässä nyt muutaman vuoden sisään on tahpatunut.
Eli tällä hetkellä oon saanu vakityöpaikan itelleni. Ollaan ostettu Japen kanssa oma talo,
Meille on myös tullut uusi perheenjäsen. Majuri, joka on rodultaan amerikankarvatonterrieri.
Miksi juuri tämä rotu? Noh ihastuin melkein oikopäätä tähän, kun Japen siskolla ja hänen vaimollaan on näitä koiria, Japen sisko myös kasvattaa näitä, hieman piti suostutella Japea että otetaan toinen koira, kun sain toisen suostumaan. Majuri sitten muutti meille talven aikana.
Mentiin myös 1 vuosi sitten kihloihin. Hmmm.. Nyt ei tule tän enempää mieleen mitä muuta ois tahpahtunu..

Mutta ehkä nyt siirrytään niihin ikävempii asioihin... Oon nyt ollu yli 4-5kk putkeen sairaslomalla,

ensin töissä meni olkapää, tuhletui todella ärtsysti. Sen takia oli vähän väliä poissa töistä,

piti käydä monta kertaa fysioterapiassa kuntouttamassa kättä, monesti tuhlehus/kipu kuuri,

kortisoonia pistetty käteen. Kaupan päälle kävi sitten töissä työtahpaturma, niskaan tippui hylly,

ja se oli sitten ehkä viimeinen niitti. Käsi meni huonompaan kuntoon, kipu levisi koko käteen ja yläselkään. Monesti työterveyslääkäri antoi vain burana kuurin ja sairaslomaa. Lopulta kipu oli sellainen että en enää saanut unta, vaikka syön unilääkettä. Noh sen sitten tietää mihin se johtaa,

mun masennus paheni. Lopulta onneksi lääkäri määräsi todella vahvoja särkylääkkeitä, kipu hävisi,

mutta ei henkinen kipu. Töissä myös yksi ihminen rupesi kiusaamaan. Siitä sitten seurasi ahdistuskohtauksia, ja myös viiltely tuli takaisin kuvioihin. Mulle tehtiin iso muutos lääkkeissä,

käyn tällä hetkellä myös terapiassa kerran viikkoon. 

Välillä on ollu hyviä päiviä, mutta tuntuu että enemmän on niitä huonoja. Oon tosi väsyny,

ahdistun herkästi, mikä laukaisee viiltely yllykkeen. Oon jaksanu toki koirat ruokkia ja käyttää ulkona, mutta muuten aikani menee vain tyhjää tuijottaissa. Ruokakaan ei oo oikein maistunut.

Mutta illat on pahempia, kun rupean nukkumaan, mieleen tulee vanhoja kipeitä asioita, jotka vain pyörivat päässä, enkä saa oikein kunnolla nukutuksi. 

Paha tapa on kait tullut sieltä nuoruusajoilta, eli näyttelen kaikille että kaikki on hyvin,

vaikka ei todellakaan ole niin. En halua aiheuttaa muille huolta, mun oloista.

Mulla on liian paljon painoo hartijoilla,

Selkäranga katkeilee painon takia.

Tuntuu että olen yksin ongelmien kanssa.

Halvaannun lattialle,

paino rutistaa hartiat verille,

Pieni kyynel vierii poskea pitkin,

on vaikea henkittää.

Rintaa puristaa,

pakokauhu valtaa minut,

mutta en pääsee minnekkään.

Yritän huuhtaa apua,

mutta äänihuuleni on rikki,

liian paljosta huuhtamisesta.

Olen rikki,

liian väsynyt enää taistelmaan.

Haluan vain että tuska loppuu.

Haluan kuolla,

Silloin tietäisin että paino harteilla katoaa,

Enkä tuntisi enää kipua.

Saisin olla vapaa,

vihdoin vapaa.

~Treenailua Paronin kanssa~

Jooh, en oo taasen pitkään aikaan kirjotellu. Mutta oon nyt ahkerasti Paronin kanssa hihnakäyttäytymistä ja sosiaalieja tilanteita treenailtu. Nyt alkaa vihdoin nähdä tulosta noin 2kk jälkeen, josta oon tosi tyytyväinen. Paroni kävelee nätisti jo hihnassa, vaikka välillä hajut vie mennessä, mutta hyvin ottaa katseen minuun ja jatketaan matkaa kun annan luvan, jos vauhti on liian kova. Alkaa pikku hiljaa älytä seuraa käskyn, siinä on vielä harjottelemista.

Mutta meidän isoin juttu oli tää muiden koirien kaa oleminen, varsinkin hihnassa. Ennen jos Paroni näki jo monen metrin päässä että toinen koira on tulossa lenkkillä meillä vastaa, kauhia rähinä ja vetäminen. Nyt alkaa mennä ohituksen mallikkaasti, vetoa on vielä, mutta ei enää käytä ääntä. Huom. Paroni siis ei ole agressivinen toisia koiria kohtaan, vaan on niin paljon energiaa ja myös ehkä hieman pelkoa(?) Käyttää sitten ääntä siihen että "hei miekki oon täällä"
Oon vaan niin pirun onnellinen kun ei enää käytä ääntä kun toinen koira tulee vastaan. Ja ollaan nyt päästy myös tervehtii muita koiria lenkkillä, kun Paroni ei käytä ääntä. Karvat hieman pystyssä, häntä heiluu ja sitten onkin ihan rentona, sitten palkka ja matka jatkuu.

Ollan myös käyty siskon ja Sulon kanssa jäällä kävelemässä, siellä menee pojilla hienosti yhteiselo. Vaikka Sulo on jo 13 vuotias + ei välitä yhtään toisista koirista. Samalla Paronille hyvää treeniä olla toisen koiran kanssa ja harjoteltu paljon jäällä luokse tuloa, poikahan innokkaasti juokseen vierelle tai eteen ja istuu. 

Tossa viikko sitten käytii siskon kanssa Joensuussa koirapuistossa, ja mua jännitti nii pirusti miten se Paroni suhtautuu moniin eri koiriin, koska joskus pentuna samassa puistossa Paronin niskaan kävi toinen koira, ilman mitään syytä.. Senkin takia Paronille varmaan tuli pelko toisia koiria kohti, joka näkyi lenkillä ääntä käyttämällä. Mutta Paronihan oli ihan intopinkeenä, ensin käytiin ihan hihnassa kiertelemässä puisto läpi, ja toki poika käytti ääntä, eikun heti takaisin pakkia ja uudelleen. Sitten kun Paronin luokse juoksi toinen koira, poika oli hieman peloissaan, ja kun älysi että toinen vain haluu leikkiä niin päästin irti pojan, Voi sitä ilon määrää! Siellä juoksi ja leikki monien koirien kanssa, olin niin ylpee, siitä että Paroni älysi kait sen että ei kaikki koirat käy niskaan kiinni. Vaikka välillä korvat häviskin kun luokse kutsuin, mutta muuten menin niin hyvin, että uudelleen tässä menossa sinne. :)

Myös olin ylpee kuinka moni kehui Paronia, kun ei käytä hampaita leikkiessä. Moni koiran omistajasta sanoi, että monet sakut on liian rajusti leikkiny. 

Ilolla kyllä mennään sinne puistoon Parskin kanssa.

Voi että voin nyt olla ylpee omasta koirasta! Alkaa tää pitkä treeni näkyä pikku hiljaa. Myös huomannu sen että aina lenkkin jälkeen Paroni on hyvin sihmahtanu, ja ruvennu nukkumaan. Itekki oon huomannu kun ollaa melkein joka päivä ahkerasti treenailtu, nii noh miten sen selittäisi... Paroni on paljon enemmän kiinni mussa ja tottelee mua. Vaikka on sitä murrosiän kokeilua, niin tää on kyll niin kiinni miussa, mikä on musta hyvä asia. Itellä on myös nyt paljon enemmän myös energiaa, kun tietää että alkaa sujuu lenkkillä olo. Jaksan tyyliin 3h lenkkejä tehdä helposti. Tää on tätä koiran omistajan ihanaa arkea. En kyllä oo yhtää hetkee katunu kun Paronin otin, vaikka niitä vaikeita hetkiä on ollu myös, mutta enemmän niitä hyviä <3

Nyt taas helpottaa

Eilen mulla oli helvetin kova ahistus, koulun takia. Koska ennen joululomaa sain tyylin nyrkin iskun päin naamaan, yheltä opettajalta, joka vihaa mua ylikaiken. Sanoi ennen lomalle menoa,että mä jatkan vielä koulua kesään asti. Siinä vaiheessa olin joka repiä omaa tukkaani päästä ja lähteä juoksemaan vittuun siitä luokasta. Mä näin kuinka se nautti siitä, kun se näki kuinka mä olin ahdistuskohtauksen partaalla, mua oikeasti sattu se, mitä mulle sano. Onneks oma opettaja puuttui peliin, ja saatin oman opettajan kanssa järkättyjä että saan kaikki puuttuvat pisteet kasaan tammikuun ajassa.

Mutta eilinen oli yhtä tuskaa, että tämän päivän aamu. Tuntu kun en vaan voi mennä kouluun ,koska en enää jaksa. mutta onneksi Jape tuki mua, ja menin kouluun. Pitkästä aikaa mun oli pakko ostaa röökiä ja polttaa hermosauhut, ennekun menin kouluun. Otin joululomaks ruostin räksiin, että saan sen pois jo alta, ja nyt on ruotsi suoritettu! Melkein tosin tein yhden kirjan tehtävät. Myös samalla sain pois kädentaidon myös, kun tein lomalla parit villasukat joululahjoiksi, ja ne hyväksyttiin.

Enää ois pari osp pistettä puuttuu, mutta saan ne hyvin kiinni tammikuussa. Riittää kuhan oon tunneilla mukana, ja se olis sitten siinä!

Ja tänään tuntu kun iso kiven rohkale ois poistettu mun rinnanpäältä. Mua oikeesti helpotti, koska valmistun tammikuussa! Ja yks opettaja ei sille mahda mitään. Oon onnellinen. Pääsen pian oikeasti rakentaa sitä omaa elämää. Enkä oo enää kiinni koulun takia. Voin heittää kaiken sen paskan mitä koulusta on tullu, niin suoraan roskapönttöön. Voin sen jälkeen vaan uhnohtaa kaiken.

Kävin myös loman aikana parturissa, i like my new hair! 

Eiköhän tää ala olla jo voiton puolella :)